keskiviikko 27. tammikuuta 2010

Poliisi on ystävä

Olen usein ajatellut, että olisinpa elänyt nuoruuttani 60- tai 70-luvulla. Mutta en olisi koskaan uskonut, että haikailisin 80-luvulle. Oon nimittäin kuvitellu tähän asti, että kasarilta ei ole tullut mitään hyvää itseni lisäksi (hehheh).

Jo viime vuoden puolella kuitenkin hurahdin The Policeen. Pitkään bändi oli minulle vain P.Diddyn raiskaama Every Breath You Take, tuo jokaisen stalkkerin tunnuslaulu. Olisi ollut kiva elää The Policen kultakaudella, jotta voisi muistaa tuonkin kappaleen sellaisena, kun se alun perin on ollut. Ja koska Sting oli aika kuuma.

Reggatta de Blancia parempaa on vaan levyn biisien livevedot. Hyvänä esimerkkinä toimii tämä nimenomainen liveversio Walking on the Moonista. Bändi jamittelee niin komiasti yhteen, että tuo mieleeni lempparibändeistä lemppareimman. Plus Brandon Boydilla on kyl vähintään yhtä uskomattomat ulkomusiikilliset laulun lahjat ku Stingillä.



Viime yönä tämä hurahdukseni yhdistyi yllättäen toiseen hurahdukseeni (josta myöhemmin lisää) muodostaen kauniin… yhdistelmän. Let me present to you, Scrantonicity.

tiistai 26. tammikuuta 2010

PS.

Vuoden 2009 paras levy oli muuten Micachu & The Shapesin Jewellery.

Perusteena PARAS MEININKI.

sunnuntai 24. tammikuuta 2010

Jokin muu otsikko kuin "On siis kevät, kuljen Hakaniemen rantaan..."

H&M:n kevätkuvasto on kolahtanut postiluukusta. Ekat festarikiinnitykset on julkaistu. Olen failannut kesätyöhakuni (taas). On siis lupa puhua keväästä.

Heti ku aurinko häikäisee vähänki enemmän silmiin tai lämpömittari erehtyy plussan puolelle, niin iskee kauhea hinku Berliiniin. Sit ku on tsekannu tilinsä saldon, niin hinku siirtyy Tukholmaan.

Keväällä on pakko lukea Supernaiivi ja katsoa Amélie. Olen just se henkilö, kenen takia Pasilan Kyösti Pöysti kysyy treffikumppaniltaan "Oletko sä nähnyt Amélien sata kertaa eikä riitä?" Se vaan antaa hetkeksi sellaisen näennäisen kaikki-on-mahdollista-tunteen. Ja saatan olla rakastunut Supernaiivin päähenkilöön.

Kevään liikuntarutiineihin kuuluu armoton joraus yksin kotona. Ja sit se pieni kutina vatsan pohjassa, joka on konkretisoitunut seuraavaan playlistiin. Etenkin kahteen viimeseen biisiin.





Ps. Miks tajusin vasta nyt, että Passion Pit on ihan jees?

tiistai 19. tammikuuta 2010

Tytöt on parhaita

Kuluneen talven olen kuunnellut osapuilleen pelkästään mimmimusaa. Se on saanut miettimään: miksi kukaan missään olosuhteissa ylipäätään jaksaa kiinnostua miesten tekemästä musiikista? Naiset kun sattuu a) olemaan paljon paljon hauskempia ja kekseliäämpiä ja b) näyttämään paremmilta.

Musiikkimaailman maskuliinisuuteen herääminen on ottanut tovinsa. Olen kyllä ollut vuosia tietoinen ja ärtynyt ja kyynelissä siitä urposta tosiseikasta, että suurin osa soittajista, tuottajista, levy-yhtiön tyypeistä, kriitikoista, keikkajärjestäjistä jne. on miehiä. Ei kumminkaan auta itku markkinoilla, jos asialle ei tee mitään. Siksipä ryhdyinkin syksyllä tuumasta toimeen ja jätin feministisessä itsesäälissä rypemisen sikseen.

Aloin boikotoida parrakas mies ja kitara -yhdistelmää. Tartuin rumpukapuloihin. Pläräsin Googlea hakusanapötköillä kuten ”new wave + girl band”. Metsästin levykaupoista mimmimusiikkihistorian häikäiseviä helmiä...
... Kuten:

Prosessin alkuunsaanti oli hankalaa. Naismusiikki on, vaikkakin fantastista, myös kiven alla. Ja koska en tiennyt aiheesta etukäteen juuri mitään, lähtöruudussa vallitsi ns. ”tyhjästä on paha nyhjästä” -tilanne.

Mutta hups! Sitten kun homma lähti käyntiin, sille ei näkynyt loppua. Bändi johti toiseen ja biisi seuraavaan. Kaikki alkoi brittiläisestä punkbändistä The Slitsistä. En nyt suoranaisesti halua väittää, että esim. Clash olisi surkein mahdollinen yhtye, mutta ei ole mitään perusteltua syytä sille, että se on nostettu korkeammalle jalustalle kuin Slitsin tytöt.

Tänään sitten löysin ranskalaisen new wave -sekopään Lizzy Mercier Descloux’n. Tää menee koko ajan niin sairaan paljon paremmaksi, ettei parrakkaat miehet kitaroineen tule liittymään mun elämääni vuosiin. Paitsi kun roudaan niitten tekemät uikelluslevyt kirppikselle.

maanantai 18. tammikuuta 2010

KUOPIJJOO KUOPIJJOO

Kun perjantai muuttui yleisen vitutuksen illaksi, niin ratkaisu löytyi läheltä. Kuopio oli tullut kaupunkiin. Rubikin keikalta löytyy vastaus kaikkiin ongelmiin.

Tällä kertaa keikka muistutti, että vastakkaisessa sukupuolessa tärkein ominaisuus on levyhyllyn koostumus (ja että Rubik tarvitsee sen yhden ylimääräisen soittajan, joka tällä kertaa uupui). Levyhyllyn sisältö sentään kertoo ihmisestä jotain. Sanoilla sen sijaan voi hämätä. Liian kauan.

Joka tapauksessa, olin elossa yhden illan ajan.

Lauantaina kävin TPS-KalPa-matsissa. Kyseessä oli ensimmäinen SM-liigan matsi, jossa olen ollut, joten en osannut mitään kivoja kannustuslauluja. Ainoa kannustava melodia, joka minulla tuli mieleen, oli Fire Agen kertsi. Harmikseni kuitenkin luulen - kaikella kunnioituksella KalPan pelaajia kohtaan - että se huuto ei olisi heilauttanut joukkueen taistelutahtoa suuntaan tai toiseen.



Ehkä se on sitte Annan joukkueen kannustuslaulu.

sunnuntai 17. tammikuuta 2010

We are the champions my friend

Lienee tarpeetonta mainita, että olen yksi heistä, jotka odottavat Yonan levyä.



Lienee tarpeetonta lisätä, että ko. muijan sukunimi on Louhivuori ja että minun on pitänyt kirjoittaa hänestä jo aikoja sitten. Yksi uudenvuodenlupaukseni voisikin olla, että kirjoitan tänne silloin, kun asiat ovat ajankohtaisia enkä odota siihen asti, että saan lukea mielessäni pyörineitä sanoja jostain toisesta mediasta.

Lienee tarpeetonta päättää siihen, että saavutettiin Voicen Web Awardseissa Vuoden musiikkiblogi –titteli. Microphone aye! Kiitos äänestäneille.

torstai 14. tammikuuta 2010

Provon provon provo

Katselin aamulla lentoja ulkomaille. Kun törmäsin noihin Kaarina Hazardin eroa vaativille sivustoille, niin katselin niitä entistä kauemmas Suomesta.

En nyt edes aloita paasaamaan medialukutaidosta, kolumnin perimmäisestä luonteesta tai JSN:lle tehtyjen kanteluiden turhanpäiväisyydestä.

Tyydyn vain ihmettelemään jälleen tätä suomalaista sit-kun-se-eroo-niin-kaikki-on-taas-hyvin-valtakunnassa-kulttuuria. Heti ku joku vähän tökkii tavista, niin erohan siitä tulee. Tai vähintään boikotti.

keskiviikko 13. tammikuuta 2010

SPEKULOIDAAS

Voice.fi uutisoi seuraavaa:

Live Nation vuokraa 9 hehtaarin alueen ajalle 27.5-30.6 Kyläsaaresta. Alueelle mahtuu 15 000 - 50 000 henkeä seuraamaan konsertteja.

Coldplay? Kings of Leon? Ohan näitä.

lauantai 9. tammikuuta 2010

1 more ball

Törmäsin Katrine Ottoseniin MySpacessa jo pari vuotta takaperin, kun jaksoin vielä metsästämällä metsästää uusia mielenkiintoisia artisteja. Päähän jäi soimaan erityisesti My Sea, joka löytyy nyt CALLmeKAT artistinimen alta. Biisi löytyy viime vuonna julkaistulta Fall Down-levyltä, joka iskee, jos levyhyllystä löytyy vaikkapas Jenny Wilsonia tai Husky Rescueta. Sama saundimaailma, kuin Chain RXN:ssä.

BBC Sound of 2010-keskusteluun otan kantaa vain toteamalla, että soisin CALLmeKATin soivan tänä vuonna edes jollain Zoom FM:ää suuremmalla radiokanavalla. Näin varmaan käykin, sillä nainen esiintyy alkuvuonna niin Hollannin Eurosonic- kuin Texasin SXSW-festareillakin, joissa kansainvälinen musiikkimedia ja levy-yhtiöiden pukumiehet ovat tunnetusti vahvasti edustettuina.



Suositellaan tarjoiltavaksi niiden päivien kanssa, kun herääminen venyy iltapäivään ja tajuaa, että ei oo mikään pakko. Omalla kohdallani se tarkoittaa koulun risteilyn skippaamista, The Office US-maratonia (mainosmainos: nyt halvalla Discshopista!) ja pyjamassa hengailua kotona.

perjantai 8. tammikuuta 2010

Markus Perttula

Tässäpä teille ääni-ilmaisun kurssia varten tehty radiojuttu turkulaisesta Markus Perttulasta. Minun ja opiskelukaverini Elisan oli tarkoitus tehdä juttu siitä, miten biisi syntyy. Tunnettujen turkulaisten biisintekijöiden kaivauduttua maan alle Markuksesta tuli meidän villi kortti, josta kumpikaan ei tiennyt juurikaan mitään, ennen kuin tavattiin.



Villi kortti osottautui sellaiseksi, joka olisi ansainnut maininnan blogissa ilman koulujuttuakin. Jos Matti Johannes Koivu ja Jeff Buckley miellyttävät, niin tykkäät myös Markuksesta. Akustinen kitara ei voisi enää paljon jumalaisemmin yhtyä jonkun lauluääneen.

Kuuntele Markusta lisää täältä!