tiistai 31. elokuuta 2010

Mainoskatko

Mun sunnuntaimasistelubiisi on valkattu uudistuneen Hemtexin telkkarimainokseen. Nyt on sit jokapäivämasistelut. Onks reiluu?



Vaihtoehtoisesti ton kuuleminen päivittäin neutralisoi kappaleen eikä se kohta viittaa enää minkäänlaisiin tunteisiin. Mut sit joudun etsimään uuden sunnuntaimasistelubiisin. Oh dear. Loney, dear. Höhöhö.

perjantai 20. elokuuta 2010

Look out for the walrus!

Kävi ilmi, että kohta 31. ei olekaan mahdottomuus! Kökötän nyt pyhän kolminaisuuden (jesari, muuttolaatikot ja jätesäkit) keskellä. Pakkasin ehkä hurjat viisi minuuttia ja halusin pitää tauon.

Kun löysin Brett Dominon, niin mun tauko venähti puoleksi tunniksi.







Justin Timberlake -versioinnista tuli mieleen toinen klassikko.

torstai 19. elokuuta 2010

Tytöt moi

Tämä ja tämä kannustivat avautumiseen. Ja koska minä nyt satun olemaan tyttö, niin sallinette minun tyttöillä hetken.

Aina pitää olla laihempi, kauniimpi, tyylikkäämpi. Aina pitää vertailla. Aina pitää ylianalysoida. Aina pitää kuulla ne toisia kehuvat sanat, ei koskaan itseä koskevia. Aina pitää dissata muita, jotta joku näkis vain sen ihmisen huonot puolet ja keskittyis mun hyviin. Aina pitää dissata itteään, ettei joku muu vaan ehdi ensin. Aina pitää miettiä, että miten ton sais tykkään, vaikka pitäis keskittyy tykkään ite. Mä olen saatana 22 eikä mikään ole muuttunut siitä, kun olin 12.

Onneks on nää.

If you can’t dance to this, you can do nothing for me baby.

keskiviikko 18. elokuuta 2010

These hipsters are killing me

Vois kai tässä jotain lässyttää, mut aattelin mennä suoraan asiaan. Viimeks ku tarkistin niin tää on kuitenki musiikkiblogi.

Perjantaina koin kokonaan vain The Drumsin, sillä päätin tehdä ennemmin lähempää tuttavuutta anniskelualueen ylihintaisen oluttarjonnan kanssa. Ystävyytemme oli edennyt brooklyniläisyhtyeen keikan aikana jo siihen vaiheeseen, että minua ei vituttanut edes Mattias Björkasia ajoittain muistuttanut laulaja. Lavaesiintyminen oli onneksi muuten kaukana Cats on Firen kenkiintuijottelusta. Meininki oli helvetin kova, jos vaan pystyi ohittamaan sen tosiseikan, että kappaleet olivat toistensa toisintoja.

Lauantai meni lähinnä hengaillen. Suurin virhe oli jäädä katsomaan Robynia anniskelualueen puolelle. Muijan tanssimuuvit yllytti yleisön aikamoisiin koreografioihin. Ja kuten aina, mulla riittää arvostusta hyville livelaulajille.



Sunnuntaina räkä korvasi alkoholin verenkierrossani. Olin lähtenyt alueelle ajoissa ja hyvillä mielin. Hipsteriärsytyskynnys ylitettiin kuitenkin jo kahden ensimmäisen näkemäni bändin kohdalla: Ensin Yona kehotti jokaista vuodattamaan muutaman kyyneleen ympäristötilanteen puolesta. Sitten Ricky-Tick Big Bandin Valtteri Pöyhönen kertoi tehneensä koko albumin Berliinissä. Huoh.

Näissä tunnelmissa olikin hyvä jatkaa Radio Deptin keikalle. Biisit kuulostivat hyvältä, mutta live ei tuonut niihin mitään uutta. Olisin voinut kuunnella bändin levyjä yksin kotonani. Keikan parasta antia olivat kauniit visuaalit, jotka olivat myös très hipstamatic.

Olen pohtinut aikaisemmin, mitä järkeä keikka-arvosteluissa on. Ne ovat yhden ihmisen subjektiivisia käsityksiä siitä yhdestä tilanteesta - jokainen keikka on erilainen. No, nyt tiedän, kun huomasin skippaavani The Xx:n aiempien ei-niin-imartelevien livearvostelujen takia. Caribou jäi siis henkilökohtaiseksi pääesiintyjäksi sunnuntaina.

Ja hyvä niin! Olin nimittäin valmistautunut haukkumaan bändin maanrakoon Field Day -keikan perusteella. On kuitenkin eri asia kokea keikka esiintymisalueen ulkorajalta, jossa saundit puuroutuvat, kuin lavan välittömästä läheisyydestä. Bändi kuului ehdottomasti päälavalle.



Järjestelyistä on valitettu paljon ja aika lailla samoista asioista kuin edellisvuosinakin. Saas nähdä vaikuttavatko valitukset vielä ensi vuonnakaan. Flow’lla kun on monopoliasema tällaisen festarin järjestämisessä Suomessa. Ainoa joka tuota asemaa vähänkin uhkaa on Turku Modern, joka veti jo tänä vuonna mukavasti skeneilijöitä Turun ulkopuolelta. Modernin musiikkitarjonta on vaan rajatumpi.

Itseäni kyrsi onnettomat tietoliikenneyhteydet. En saanut perjantaina tai lauantaina oikein ketään kiinni. Lopuksi onkin syytä kiittää kaikkia niitä pelastavia enkeleitä, joiden johdosta sain mm. yöpaikan perjantaina ja seuraa muina päivinä.

Nyt meen niistään, yskiin ja pärskiin tonne. Hipsterit kantavat pöpöjä.


Kuvat: Mikko Kauppinen

Ps. Miks mun isä oli spiikkaamassa päälavalla sunnuntaina?

torstai 12. elokuuta 2010

Under maintenance

Tiiättekö ku oppii uuden sanan ja huomaa sitten käyttävänsä sitä joka välissä? Verkkotekniikan kurssista lähtien uusin lempisanani on ollut käytettävyys. Tein sen ehdoilla pientä hienosäätöä tageihin. Nyt sieltä löytää suoraan yksittäistä artistia koskevat tekstit.

Mitä seuraavaksi? Vakavasti otettavia levyarvioita? Syväluotaavia analyysejä? Ällös huoli. Läpänderi tulee vastedeskin olemaan kakkoslaatuista, sillä se on... halvempaa. Semmosta kyllä mietin, josko päräyttäis sävsansoville facebook-ryhmän. Siel vois sit harjottaa kollektiivista nillitystä/hehkutusta esim. Idolsin, Euroviisujen tahi Emma-gaalan aikaan.

Loppun vielä biisi, joka on soinu päässä taukoamatta. Jos kuulet Flow’ssa sanat ”MÄ OON NIIN RÄP” tai ”REIVAAREIVAAREIVAA” niin oot todennäkösesti törmänny meikäläiseen.



Terv. tuleva rva Lexikon

EDIT: SIÄL O.

keskiviikko 11. elokuuta 2010

Here kitty kitty



Cute overload.

Likanen temppu käyttää kissa(npentu)a musiikkivideon pääroolissa tai oikeastaan missä vaan - esim. Best Coastin promokuvissa vilahdellut oranssi katti vaikutti todennäköisesti eniten ostopäätökseeni levykaupassa. Toisaalta, en tiedä auttaako kissakortin pelaaminen Magenta Skycoden tapauksessa, kun huomaan lähinnä awwittelevani enkä kuuntele itse biisiä.

Onneksi pääsen pian kissavahdiksi pariksi viikoksi. Sen jälkeen voi taas haudata kissanhankkimishaaveet vähäksi aikaa.

lauantai 7. elokuuta 2010

Field Day 1/2

Jotain on mennyt pieleen, kun huomaan miettiväni enemmän sitä, mitä laitan päälleni Flow'hun kuin sitä, mitä bändejä siellä tsekkailisin. Syytän näkövinkkeliongelmastani viime lauantain tyylikkäitä ihmisiä pursuillutta Field Dayta, jonka sisältö- ja muotoseikkoja voi verrata ensi viikonlopun Suvilahti-sessioihin.

Perusasiat ensin: Field Day on Itä-Lontoon Victoria Parkissa järjestettävä yhden päivän festivaali, josta nautittiin tänä vuonna neljättä kertaa. Flow on itäisessä Helsingissä järjestettävä kolmen päivän festivaali, joka järjestetään tänä vuonna seitsemättä kertaa. Suvilahdessa tapahtumaa on järjestetty vuodesta 2006. Field Dayta on aikaisempina vuosina kritisoitu pitkien vessa- ja anniskelualuejonojen kohtuuttomuudesta ja festaritelttojen koon sekä äänentoiston riittämättömyydestä. Flow’ta.. no, kuulostaako tutulta?

Flow’hun saa yhden päivän lipun halvimmillaan 58 eurolla. Field Dayn lippu kustansi 33 puntaa eli noin 41,25 euroa. Sillä hinnalla pääsi katsastamaan Jokerin ja Cariboun, jotka saapuvat myös Suvilahteen. Lisäksi festeille oli kiinnitetty mm. viime vuoden Flow’ssa vieraillut Hypnotic Brass Ensemble, Lightspeed Champion, kotomaassaan hehkutettu Chapel Club, Memory Tapes, Moderat, Turku Modernin skipannut Tensnake, Pantha Du Prince ja Toro y Moi. Ja tietenkin päivän päättänyt headliner, Phoenix.

Ensi kosketukseni Field Dayhin oli edellä mainitsemani jonotus. Ohjeistuksien puute ja jonotus. Kun olimme vihdoinkin (väärin päin käännetystä tienviitasta huolimatta) löytäneet itse Victoria Parkiin, niin sitten pitikin arpoa, että mistä sisäänkäynnistä pääsisimme festarialueelle. Jumputus ja edessä siintävät jonot toimivat onneksi hyvinä vihjeinä…



Jonotuksesta on mielestäni muuten turha lähteä purnaamaan. Sitä on festareilla aina. Briteissä se oli vain pahemman hajuista.

Field Dayn pääesiintyjät olivat Eat Your Own Earsin ulkoilmalavalla. Muut bändit ja DJ:t oli ripoteltu viiteen telttaan, joista esimerkiksi Bloggers Delight oli selvästi liian pieni. Telttoihin eksyi – valmiiseen maailmaan tottunut musabloggari olisi toivonut jälleen jonkin sortin ohjeistuksia/karttoja lavojen välille.







Tilaa nimittäin oli toisin kuin täyteen ahdetussa Suvilahdessa. Alueelta ei voinut poistua festarin aikana (olettaen että halusi vielä palatakin hehheh), mutta eipä tuo ollut tarpeenkaan. Lukuisista ruokakojuista sai kohtuuhintaista ja ennen kaikkea hyvää sapuskaa, jota pystyi nauttimaan puiden varjossa. Chillailu oli sallittua eikä silloin(kaan) joutunut kenenkään jalkoihin.



Ens kerralla sitten siitä itse musiikista. Jätän teille kuitenkin pienen makupalan siitä, mitä on luvassa.


”Ehkä mä voin kompensoida näitä paskoja kuvia ottamalla videomatskuu… eiku.”

Ilmiö 2010





Heinäkuun loppupuolella koin kaksi hyvin erilaista kaupunkifestaria kahdessa hyvin erilaisessa kaupungissa. Vaikka heinäkuun 24. päivä Turun Uittamolla järjestetty Ilmiö ei ole enää ihan tuoreimmassa muistissa, niin siitä on silti loogisinta aloittaa.



Ilmiö poikkeaa muista kaupunkifestareista ainakin sijainnillaan: tapahtuma järjestetään neljän kilometrin päässä Turun keskustasta, Uittamon tanssipaviljongin ympäristössä. 20 euroa maksavalla lipulla (ennakkoon 16e) pääsi nauttimaan kymmenistä esiintyjistä luonnon helmassa. Alueelta voi mennä piipahtamaan kotona ja ranneketta vilauttamalla pääsee takaisin. Juomapolitiikka toimii – omat juomat saa jättää narikkaan (ja kun alueelta saa poistua miten haluaa… you do the math), kaljajonot olivat olemattomat ja virvokkeensa sai nauttia vaikkapa ihan lavan edessä.



Oman festaripäiväni aloitti Laineen Kasperi. Jätkä sai tämän porvarin melkein kääntymään vasuriksi ja piti otteessaan heti ekasta biisistä lähtien. Tästä sai kiittää räppärin Palava Kaupunki -taustakööriä, joka aukaisi jumissa olleen yläkropan paremmin kuin aiemmat epätoivoiset venyttely-yritykset. Siihen ei näköjään tarvita muuta kuin tarpeeksi lujaa potkiva basari.

Laineen Kasperin aiheuttama kestohymy naamalla oli hyvä siirtyä sisätiloihin Liekin keikalle. En ensin tajunnut keikan alkavan, kun keskityin miettimään, kuka bändin kanssa lavalle noussut vieras mies oikein oli. Jansku oli nimittäin kokenut aikamoisen muodonmuutoksen. Mutta niin oli Liekki muutenkin – uusi matsku kuulosti sen verran hyvältä, että olen valmis antamaan Kalliot Leikkaan ja Hyönteisen anteeksi. Keikan aikana kirjoitin kännykkääni ”Liekki on tullut takaisin :’)”



Meneekö liian positiiviseksi? Ei hätää! Seuraavaksi oli nimittäin vuorossa Kap Kap, jonka voin lisätä välteltävien surinalivebändien listaan. Koko keikka oli (ystävääni lainaten) tasapaksua tuuttausta. Jokaisessa biisissä junnasi yksi koukku, jota ei oltu kehitelty eteenpäin. Tuollaisten biisien jälkeen sitä huomaa ajattelevansa ”Fuuuu-, mäki voin perustaa bändin”. Kaikki se aika mikä menee Kap Kapin kuunteluun, voi käyttää minkä tahansa instrumentin opetteluun ja tehdä sen jälkeen parempaa älämölöä.


Pakko tosin mainita, että Kap Kap kuulosti levyltä paljon paremmalta. Live ei vaan oikein toiminut



Viime vuoteen verrattuna Ilmiö on kasvanut selvästi yleisö- ja esiintyjämääriltään. Suurin pelkoni onkin, että se jatkaa kasvamistaan à la Flow. Siinä vaiheessa festarin ainutlaatuinen sijainti ei enää toimi tapahtuman puolesta vaan sitä vastaan.

Kuvat: Mikko Kauppinen